Hän oli aina valmis naurattamaan muita, ja kyläläiset odottivat innolla hänen seuraavaa tempaustaan.

Eräänä aurinkoisena päivänä herra Jussila päätti järjestää suuren kilpailun. Hän kutsui kaikki kylän asukkaat torille ja sanoi: “Kilpailu alkaa nyt! Kukaan ei saa nauraa minun vitsilleni. Jos nauratte, olette ulkona kilpailusta.”

Herra Jussila aloitti ensimmäisen vitsinsä: “Miksi kana meni tielle? Koska se halusi näyttää, että se on oikea moottoripyöräilijä!” Herra Jussila naurahti itsekin, mutta kyläläiset pitivät tiukasti pokerinaamansa.

Seuraavaksi herra Jussila yritti hienostuneempaa lähestymistapaa: “Kuinka moni teistä tietää, kuinka monta päätä lohikäärmeellä on?” Hän odotti hetken ja sitten vastasi itse: “Ei yhtään, koska lohikäärmeet eivät ole olemassa!” Kyläläiset pysyivät edelleen vakavina.

Herra Jussila yritti vielä yhtä vitsiä: “Miksi banaani meni lääkäriin? Koska sillä oli kuori-tila!” Tällä kertaa kyläläiset pystyivät tuskin pidättelemään nauruaan, mutta he pysyivät sinnikkäästi pokerinaamoissaan.

Kilpailu jatkui vitsi toisensa perään, mutta kukaan ei saanut herra Jussilaa nauramaan. Lopulta hän julisti voittajan: “Minä voitin! En saanut ketään nauramaan omille vitseilleni!”

Kyläläiset aplodeerasivat herra Jussilalle, ja hän nauroi makeasti itseään. Hän ymmärsi, että joskus on hyvä nauraa omille jutuilleen ja iloita yhdessä muiden kanssa. Niinpä hän päätti järjestää seuraavana päivänä suuren naurukilpailun, jossa kaikki saivat nauraa vapaasti.

Ja niin kylässä riemuitsi iloinen naurunpurskahdus, kun kyläläiset jaksoivat nauraa yhdessä herra Jussilan hauskalle huumorille. Elämä oli kylässä vitsikkään iloista, kiitos herra Jussilan tempauksen!